BWW arvio: Kielletty Hedelma kannattaa kokea, vaikka se ruokkii meidat ahkyyn

Alkuperäisteos: Liv Strömquist
suomennos: Helena Kulmala
dramatisointi: Jenni Korpela, Elena Rekola ja Reetta Kinnarinen
ohjaus: Jenni Korpela
ohjaajan assistentti: Reetta Kinnarinen
valosuunnittelu: Rita Löytty
musiikki ja äänisuunnittelu: Edit Viljamaa
lavastus: Mia Määttä
pukusuunnittelu: Saana Miettinen
maskeeraus: Frida Krohn
graafinen ilme: Meri Luukkanen
trailerin kuvaus ja editointi: Sanni Riihimäki
tuotanto: Tommi Kokkonen
tuotannon assistentti: Elena Kantinkoski
yleisötyö: Mona Huczkowski ja Maaria Sainio

näyttämöllä: Oskari Eskola, Roope Kovalainen, Heidi Lalli, Miika Luukko, Linda Manelius, Suvi Mäkinen, Tiina Romppainen, Clarissa Rosi, Sulo Siikaranta, Netta Simola, Velma Tiusanen, Fanni Vihersaari ja Maria Viitanen

Kielletty Hedelmä kannattaa kokea, vaikka se ruokkiikin meidät ähkyyn

Joskus on hyvä käydä buffetissa, etenkin jos menussa on omaa lempiruokaa.

Kielletty Hedelmä on Liv Strömquistin sarjakuviin perustuva teos, jonka Ylioppilasteatterin uudet jäsenet ovat toteuttaneet Jenni Korpelan ohjauksessa.

Ensimmäisiä asiota, jota kirjoitan ylös ovat herkulliset puku- ja maskisuunnittelu. Meikkiin on otettu vaikutteita 60- ja 70-luvuilta ja näyttelijät näyttäytyvät lavalla ryhmissä värikoodeissaan. Se on hyvä, koska esityksen kuluessa ryhmiä alkaa hahmottamaan ja odottamaan, että milloin tulee vaihdos näkökulmaan.

Teksti ja tahto on vahvaa, mutta näyttelijät stiplailevat, eli puhetöksähdyksiltä ei vältytä. Hyvä meininki jatkui kuitenkin, mikä on tärkeintä, mutta nään tämän osasena isompaa ongelmaa.

Teos on tahdiltaan ja sisällöltään runsas. Niin runsas, että näyttelijöillä ei ole aikaa juurtua tilanteeseen ja huomioida toisiaan. Yleisö ei saa rauhallista hetkeä sulatella kokemaansa ja näyttämön teksti ja teokset eivät saa lämmittävintä liekkiä alleen hapenpuutteen vuoksi.

Koska teos perustuu sarjakuvaan voin kuvitella, että sarjakuvaruudut ovat olleet täynnä informatiivista tekstiä. Ero on vain siinä, että sarjakuvan saa lukea omassa tahdissa, mutta esitystä tulee seurata juuri sellaisenaan.

Niinpä esityksessä olo on kuin seuraisi hyvän ystävänsä esitelmää: "Hitsi, hän voisi selkeästi kirjoitta vaikka gradun tästä aiheesta, mutta kurssiesitelmän aikaraja on vain 15 minuuttia. Suu käy, kuvat vaihtuu, yleisön sydän ja sympatia pysyy mukana, mutta aivot valitettavasti eivät".

Paljon olisi siis ollut varaa karsia tai tiivistää, mutta myös tahditta sisällöllisesti: kun siirryttiin värijoukkojen ja aihealueiden välillä, olisivat vaihdokset voineet olla keskitetymmät ja selkeämmät. Pelkkä teeman projisoiminen ei mielestäni riittänyt vauhdin huumassa, vaan oltaisiin tarvittu toinen tai kolmas yhteinen tekijä vaihdoksiin. Esimerkiksi org*smi oli niin pitkä (heh, jes) että loppuvaiheessa unohtui, mistä olikaan kysymys.

Nopea tahti söi yleisesti myös näyttelijöiden keskinäistä vuorovaikutusta ja läsnäoloa, kun oma repliikki tuli saada sanottua ja oma hetki elettyä, häiritsevästi muiden päälle tai väliin. Jos tahti olisi ollut hitaampi, sisällöt keskitetymmät ja jätetty

aikaa myös hengittämiselle (niin fysikaaliselle kuin hengelliselle släsh eksistentiaalisellekin), olisivat näyttelijätkin varmasti pystyneet huomioimaan toisiaan paremmin.

Kuten jo esityksen alkukuvasta kirjoitin, kaikki väriryhmät olivat näyttävästi ja tehokkaasti esillä valmiina toimimaan. Esityksen kulun myötä yleisölle syntyi tieto, että nämä ryhmät vaihtavat vuoroin kertojan roolia. Mitä jos koko esitys olisi alkanut väliaikateknolla (että väliajalla olisi saanut lepoa ärsykkeistä) ja yleisön istuuduttua olisi vaihtunut alkumusiikki. Värijoukot olisivat tulleet esille ja yksi jokaisesta olisi sanonut teeman yhdellä sanalla. Sitten vasta olisivat tulleet median äänet, mihin olisimme voineet nähdä myös näyttelijöiden reaktioita.

Erinomaisia kohtia, missä kuljetus ja tahti ja joissain myös se, miten yleisön silmää on ohjattu katsomaan lavakuvaa oli useita: "Hysteria, masennus, päänsärky", "It's a girl", "Ystävällisin terveisin Kulttuuri", "Höpö höpö, huora se on", "Älskling!" sekä "Sota ja tarve naisväelle".

Vahvin tyylilaji oli selkeästi dokumentaarinen teatteri brechtiläisillä vivahteilla ja sen olisi voinut ottaa yhä rohkeammin käyttöön! Esimerkiksi väliajalle mentäessä epämääräisen, ilmavan tunnelman sijaan olisi voitu todeta, että "väliajan jälkeen jatkamme menkkojen mystiikasta, joten malttakaa toki odottaa ja juoda kuukautisver-- siis glögit aulassa". Tällä tyylilajilla koko esitys myös lopetettiin, mikä taas lopetukseksi ei mielestäni sopinut - jälleen vain siksi, ettei sille oltu annettu tarpeksi aikaa, nostatusta, tahtia ja henkeä. Kuin olisi ajettu huima kisa ja maalin jälkeen löyty yhtäkkiä jarrut pohjaan sen sijaan, että oltaisiin jarruteltu hiljalleen sen jälkeen, kun maaliviiva ollaan saavutettu, antaen yleisön elää mukana, taputtaa ja hurrata. Esitys olisi ehdottomasti ansainnut sen!

Tällaisilla teknisillä tahdituksilla hyvästä esityksestä oltaisiin saatu entistäkin parempi.

Näyttelijöiden joukosta itseäni miellyttivät eniten Fanni Vihersaaren, Roope Kovalaisen sekä Tiina Romppaisen näyttelijäntyö. Kaikki pysyivät hahmoissaan myös taustalla, reagoivat toisiin näyttelijöihin ja olivat intensiivisesti läsnä. Myös heidän kehonsa reagoivat pieniinkiin ärsykkeisiin; reaktioita ei oltu "harjoiteltu automaatioiksi", vaan ne tapahtuivat hetkessä.

Aksenttinörttinä myös Oskari Eskolan foneettisesta työskentelystä vaikutuin hänen näytellessään ranskalaista. Puheen rytmi, r:ät ja s:ät olivat mallillaan ja hyvässä suhteessa, ei yli- tai alivedetty.

Mitä tulee äänisuunnitteluun, se toimi alussa oikein hyvin, vaikka loppuakohti muuttui sekin liian runsaaksi. Kuningatar Kristiina -kohtauksen taustalla se toimi mielestäni

liian "pelastavana" elementtinä, eli se olisi voitu jättää pois. Joskus näyttelijöistä ei myöskään saanut selvää joko musiikin tai pauhaavan savukoneen takia.

Harmillisesti yksi lempikohauksistani, jossa väliajan jälkeen siirryttiin globaalista yksilöön ja heidän kokemuksiinsa pilluistaan, savukoneen hurina aika ajoin pilasi näyttelijöiden ja yleisön välisen herkän tunnelman. Kohatus olisi toiminut moitteettomasti ilman savukonetta, mutta myös värikästä hulavannetta, vaikka se häpeän symbolina kaikkien ympärillä pyörikin.

Meemit olivat suosikkejani aina Hyvien asioiden ajamisesta väärillä keinoilla Seuraa minua tylleröihin asti. Myös sananvapaus ja vihapuhe teemaan oli otettu luovasti kantaa, kun todettiin, että jos Augustinus ei olisi kirjoitellut, olisivat pillulliset ehkä säästyneet vuosituhannen kärsimykseltä.

Lopulta meitä yleisönäkin lohdutetaan Ruususen kautta, että kaikki on hyvin. Ehkä mekin saamme ulkomaailmaan astuessamme ja herätessämme muistaa, että maailman kohuista ja mielipiteistä ei tule välittää - vaikka niitä vastaan kannattaakin taistella - oli kyse sitten genitaaleista, libidosta tai työnsaannista.

Kulttuuri ja valtarakenteet muovautuvat koko ajan, kuten saimme koko kahden tunnin aikana kokea.

Kaiken kaikkiaan Kielletty Hedelmä on tehokas historiapläjäys pillun yltä, alta, sivuilta ja sisältä. Se ei ehkä anna syvään upottavia, koskettavia hetkiä, mutta tietoa ja ymmärrystä sitäkin enemmän.

Teksti: Rosanna Ilo Liuski