ARVIO: Kiven tarina naurattaa ja laittaa kyyneliin, Red Nose Companyn klovneriatulkinta onnistuu

TYÖRYHMÄ
Näyttelijät: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Harmonikka, musiikin johto: Niko Kumpuvaara
Jousikvartetti (Kamariorkesteri Avanti!): Eriikka Maalismaa / Terhi Paldanius / Tommi Asplund (viulu), Olga Reskalenko / Santtu Podzniakov (alttoviulu) / Joasia Cieślak (sello)
Teksti ja dramaturgia: Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama
Ohjaus: Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama
Dramaturgi: Eva Buchwald
Lavastus ja pukusuunnittelu: Tarja Simone
Valosuunnittelu: Ville Virtanen
Musiikin sovitus: Marzi Nyman ja Niko Kumpuvaara

Verho heiluu malttamattomana

heti, kun koronahygieniaohjeistus on annettu ja aplodit raikaavat. Klovnimme kurkkaavat punaisista verhoista, joista myös musiikinjohtaja Niko Kumpuvaara astelee ylpeänä esiin lavan vasemmalle puolelle harmonikkansa luo. Kun verhot avautuvat, näämme Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä toisen näyttämön. Esitys tulee lähtemään kiertueelle, joten lavastus on soviteltu sen mukaisesti. Suureen näyttämöön on Ville Virtanen kuitenkin saanut syvyyttä ja liikettä etuvaloilla, joka heijastaa klovniemme varjot monina ja suurina kauas kiertuelavan taakse.

Klovneria perustuu vahvasti klovnien välittömään läsnäoloon ja reagointiin sekä yleisön lähettämiin impulseihin ja siinä onnistutaan myös tässä ensi-illassa. Yleisö on hyvin mukana ja lämpimänä, näin klovnimme Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) toteavat myös. "Minä elän" lausutaan jo varhaisessa vaiheessa, kun Mike esittäytyy Kivenä ja fanin ominaisuudessa huudahdan tälle. Klovnit hätkähtävät, osoittavat ja sanovat: "Kyllä! Tunnistus on tapahtunut!"

Työryhmä on keksinyt luovan ja orgaanisen tavan kuljettaa Kiven teoksia ja hänen elämäänsä rinnakkain, eikä ihme. Kiven teoksistahan kenties suurin tieto hänen ajatusmaailmastaan kumpuaa.

Ensimmäinen näytös keskittyy vahvemmin kirjailijan tuotantoon. Kuljetus alkaa Kullervosta ja tästä kaikkien tuntemasta asennosta, jossa symbolisesti sisukasta Suomea edustava, orjuutettu Kullervo kärsimyksensä keskellä heristää nyrkkiään. Tätä asentoa mukaillaan myös kuvaamaan muita maskuliinisia ja vaarallisia hahmoja läpi esityksen sujuvasti, joko tarkoituksella tai ei, mutta nyrkki ilmassa luo hyvää toistuvuutta.

Kenties ilahduttavin asia esityksessä on ehdottomasti se, miten työryhmä on tuonut 1800-luvun Suomen tapahtumien rinnastukseksi nykyaikaisia populaari-ilmiöitä: ihmetellään, oollaankos sitä käyty U2 vai A2 eli Aleksanteri II:n keikalla. Kalevalasta kannattaa kirjoittaa, koska se "trendaa" ja kuulemma jokaisen suomalaisen sielunmaiseman voi löytää 7 veljeksestä. Zin on "vähintään" nouseva Timo, kun taas itsestäni löydän nousevan Eeron, auringon Aaposta ja kuun Simeonin kohdalta, kiitos vain.

Niko Kumpuvaaraakaan ei unohdeta sivulle, vaan hänet kommentoidaan mukaan juuri pikku-Eeroksi. On hauska katsella, kun sekä Niko että Avantin jäsenet hymyilevät milloin avoimesti, milloin peitellen klovniemme jutuille meidän kanssamme. He myös reagoivat tai antavat tilaa pysäyttäen musiikin, mikä on suunniteltu ja toteutettu mainiosti. Kumpuvaara on suunnitellut "jokaisen nuotin tosi tarkkaan", Mike vakuuttaa meille, enkä epäile hetkeäkään. Nimittäin, kun Kivi on kiivennyt Saatanan kanssa saapasnahkatornille tähyilemään avaruudesta Maata ja pitkä alkusävel soi, se on kuin suoraan mistä vain hieman dystooppisemmasta avaruuselokuvasta. Musiikkia olisi voinut käyttää jopa uskaliaammin, esimerkiksi Charlotta Lönnqvistin kohtaaminen jäi kolkoksi, vaikka pientä taustamusiikkia ja tunnelmanäppäilyä osattiin käyttää onnistuneesti muualla.

Juuri kun olin toivonut suoria kohtauksia esitettävän Kiven teoksista, saamme nähdä Nummisuutarit! Myös erityisen riemastuttava hetki oli Kivi nauravana kulkurina ja miten hyvin Helismaan suomentamat sanoitukset iskivät Kiven elämään. Esiintyjien ja yleisön synergia ja energia oli silloin huipussaan, kuten myös Summer of '69 kohtauksessa. Nummisuutareissa klovnejamme tukee Kansallisteatterin historiallinen lavastekangas 1902-luvulta teatterin ensimmäisestä Nummisuutareiden esityksestä. Harmillisesti kangas jää vain auki, kun Mike Eskona niistä astelee innokkaana sisään. Se hieman häiritsi, sillä kankaan siirto olisi myös onnistunut dynaamisemmin, jos sen raosta ei olisi pilkistellyt kiertuelava. Eli, kankaan jakamisesta tykkäsin johdatuksellisena eleenä Kiven rappeutumiseen, mutta häiritsevästä raosta en.

Esityksessä on runsaasti elävöittävää, visuaalista kerrontaa: nälkävuosina lavan rikkaanpunaiset verhot revitään alas jättäen jäljelle vain luurankomaiset kehykset, Kiven kultainen menestys tipahtaa yhden murskakritiikin takia muuttuen myöhemmin Saatan viitaksi. Lyhyt on tie menestyksestä menetyksiin.

Mitä tulee äänisuunnitteluun, otin erään taistelukohdan äänitehosteet hieman hölmistyneenä vastaan. Hetki aiemmin oli jo käytetty luovasti livesoittimia tekemään junan pillin ääntä, mutta nyt kuulemme yhtäkkiä miekkojen heiluntaa sun muuta kaiuttimista. Yhtäkkiset äänitehosteet eivät mielestäni olleet tarpeellisia - miten ne olisi saatu yhtä luovasti livesoittimista? Joko näin, tai äänitehosteita olisi voinut arkailematta käyttää muuallakin.

Mike ja Zin pukevat fysiikallaan ja äänenkäytöllään ylleen lukuisia hahmoja esityksen aikana. Totta kai pukevat myös tarkasti rajatulla ja suunnitellulla vaatetuksella, josta on ollut vastuussa Tarja Simone. Auktoriteettinen lukkari vaihtuu lapseksi verhojen takana vain ottamalla pois mustan päällystakkinsa. Pellavanvalkoinen kertoo monessa hahmossa tietynlaisen viattomuuden ja herkkyyden tarinaa, kun taas mustassa ollaan hieman jämptimpiä ja asiallisempia.

Mitä tulee Kiven elämänkaaren kuljetukseen, eniten vakuutuin pienestä eleestä ja yksityiskohdasta, joka oli tuotu Kansallisteatterin katon taivasmaalauksen avulla - toki onnistunee ilmankin sitä. Kivi pitää heleä-äänisenä pikkupoikana Taaborilla saarnan, sormi osoittaa ylös taivaisiin ja hetkeksi valaistu kattomaalaus tuo iloa ja ihmetystä Kivelle. Hänen elämänsä ja esityksen loppupuolella taas kirjoittamansa hahmo osoittaa samalla tavalla taivasta nyt kyynistyneenä ja epäilevänä, eikä se sytykään. Elämä on iloleikki, vaan mihin Kiveltä katosi ilo?

Viimeiset kymmenen minuuttia ovat painokkaat ja jysäyttävät. Puhdistavilta kyyneliltä ei vältytä ja katharsis onnistuu.

Loppu olisi ollut vieläkin parempi, jos Mike olisi jättänyt takkinsa Kiven tuolille, ikään kuin hänen maallista elämää ja ruumistansa esittämään. Se olisi tuonut näin vielä paremman sillan viimeiselle juoksevalle, sielukkaalle hetkelle ikimetsää vasten.

Kiitos, Red Nose Company ja Aleksis Kiven tekijät. Suosittelen esitystä erityisesti niille, joita kiinnostaa Suomen teatteri- ja kirjallisuushistoria. Tai ihan vain puhtaasti otsikon mukaan Aleksis Kivi.

Teksti: Rosanna Liuski
Kuva: Cata Portin