Skip to main content Skip to footer site map

BWW Arvio: Kehot elävät How to synchronize and decompose in this world -esityksessä Kellariteatterissa

pixeltracker

How to synchronize and decompose in this world on Kellariteatterin uusien jäsenten ensimmäinen esitys.

Cast and Crew

On the stage: Heidi Finnberg, Artturi Frisk, Veera Heikkinen, Janette Hirvonen, Aapeli Hämäläinen, Joona Luoto, Anni Porspakka, Tommi Rikkilä, Wilma SuuronenBWW Arvio: Kehot elävät How to synchronize and decompose in this world -esityksessä Kellariteatterissa
Directing: Eric Barco & Sara Paasikoski
Playwright: Olga Rantalaiho
Lighting design: Laura Walden
Sound design and music: Bruno Baer, Veera Isotalo, Jekaterina Viltšenko
Set design: Aleksi Elo
Costume design: Eric Barco & Sara Paasikoski
Make-up: Halti I
Graphic design: Ville-Matti Tenovirta
Photography: Ville-Matti Tenovirta
Producing: Laura Niemelä

Ilokseni sain viikko sitten kutsun Helsingin Kellariteatteriin, How to synchronize and decompose in this world -teoksen ensi-iltaan, mikä oli ensikosketukseni Kellariteatteriin.

Tässä teoksen synposis:

"voisimmeko antaa nautinnollisen lahoamisen tuoda valon elämäämme? kuinka vahvistaa omaa valoamme, kuitenkin yhdessä, päästää irti odotuksista, oletuksista ja lokeroista? HTSADITW tutkii katsetta, ymmärtämistä ja auttamista. miltä kosketus oikeasti tuntuu, miltä toisen sielu todella silmissä näyttää? voimme hengittää ja tanssia samassa rytmissä, jokainen tavallaan. tyhjentää mielemme antautuen hetkelle ja värähdellä korkeilla jaetuilla rakkauden taajuuksilla. teos vakuuttaa, että yhteys ympäristöömme ja toisiimme on mahdollista ja helppo luoda. HTSADITW on prosessissa työstetty nykyteatteriesitys. teos lähti liikkeelle käsitteistä synteettinen/orgaaninen, joita työryhmä on kollektiivisesti tutkinut."

Katsoin esitystä ryhmädynamiikan, rytmin ja teemana olevien käsitteiden myötä.

Lavan valtaa auringonsäteitä muistutava valo. Kehot näyttävät alastomilta vailla koristelua, mikä vie huomion juuri ihmisyyteen ja ilmeisiin. Käsillä on kaiken alku, ekosysteemi, ihminen. Esityksen ja maailman aamussa kehot alkavat vähitellen testailemaan, miten ne toimivat, mikä näin tulevan fysioterapeutin näkökulmasta olisi hyvä rutiini jokaiselle.

Sitten siirrytään uuteen aikaan.

Äänisuunnittelu on iso osa esitystä ja siinä on mukana niin esiintyjien tekemät, kuin kaijuttimista tulevat äänet. Pitkät vokaalit robottiäänellä selkeästi naurattivat. Kun alussa kuiskailtiin teemasanoja, jäte jää muoviin näkyväksi pitkänä vanana.

Esitys ei varsinaisesti yritä olla mitään ja siitä paistaa rauha, mikä on hyvä. Esiintyjät ovat niin tarinallisesti, kuin tosielämässä uuden äärellä: "- - kokeilu ja tutkiminen ei sisältyisi pelkästään harjoitusprosessiin vaan laajenisi jatkumaan läpi esityskauden", ohjaajat kertovat käsiohjelmassa.

Rakastin erään soolokohdan alkua, jossa tekstiä alettiin esittää niin, että esiintyjän pää kääntyi, kun hahmo vaihtui. Mieleen tuli tekstiviestittely ja vaikutelma oli erittäin herkullinen. Sitä olisi voinut jatkaa samaan tapaan pidempäänkin!

Jätesäkki oli myös oiva ja parempi ilmaisemaan tunteitaan, kuin keskiverto suomalainen. Lavakuva, jossa muut tanssivat ja jätesäkki, tämä musta möykky yrittää päästä mukaan, piirtyi päässäni ahdistukseksi: koko muu keho on ikään kuin synkassa, mutta tämä ei. Lopulta keho onneksi pelastaa osasensa ja kaikki pääsevät samaan rytmiin. Ahdistus tuodaan valoon ja sitä saakin ihmetellä, että millaisen mörön sisällä sitä onkaan ollut jumissa.

- - kokeilu ja tutkiminen ei sisältyisi pelkästään harjoitusprosessiin vaan laajenisi jatkumaan läpi esityskauden

Teatterikentällä on meneillään villitys itsetietoisuudesta, lavalla tapahtuvien asioiden kommentoinnista, ja sitä olisin kaivannut tähänkin - tämä on tietenkin tyylikysymys. Sitä kyllä saimme, mutta vasta sen jälkeen, kun yksi esiintyjistä huusi: "No niin, kiitos, nyt ois sitten mun kohtauksen vuoro!" Tämä ikään kuin herätti niin esiintyjät ja myös yleisön, tuoden enemmän rentoutta ja läsnäoloa. Ryhmähenki ja -dynamiikka tuli näin paremmin esille. "Hyvin meni", "sataa sataa ropisee" tai "kyynel"... Tällaisia heittoja olisin halunnut kuulla esiintyjien suusta läpi esityksen toisillensa, joko sovittuna tai improvisoituna.

Haluan nostaa Heidi Finnbergin näyttelijäntyön ansaitusti esille. Heti alun liikkumisessa näkyi, miten äänien rytmi toi motiivia hänen liikkeisiinsä, mikä loi niihin heti uskottavuutta. Kumialtaalla rusetti päässä taas ajattelu, näyttelijän tärkein työkalu, näkyi koko ajan tekemisessä, pienimmissäkin eleissä.

Kohtaus, jossa esiintyjät työnsivät itseään toisiaan vasten, muovikalvo välissänsä, toi mieleen Annihilation (2018) elokuvan kohtauksen. Toisaalta se kertoi myös kaipuusta kosketukseen, ikään kuin henkilöillä olisi puhelimen näyttö välissä. Tai koronarajoitukset.

Kasvia suojaavat muovit revitään auki samalla lailla, kuin kaveria peittävät harsot. Uskonnollisessa perinteessä pää peitetään, kun Pyhä kohdataan. Teknon alkaessa kaikki tanssivat pää paljaina aurinkoa, Suurta Alkuvoimaa kohti estottomina.

Voi, kun olisi halunnut päästä mukaan. Monet hytkyivät paikoillansa basson tahtiin.

Teknossa esiintyjillä oli kaikilla sama pohjaliike, josta vähitellen kehittyi kaikille oma tyylinsä liikkua. Se loi mielikuvan kasvusta ja siitä, miten jokainen meistä on alussa ikään kuin sama organismi, mutta miten silti kasvamme erilaisiksi. Pitkässä kohtauksessa esiintyjillä oli selkeästi ajatuksena irti päästäminen ja katseen kohteena olon tutkiminen.

Ja niin, sieltä se Eden lopulta paljastuu. Vai kenties kuolema? Kuin alttari, jossa arkku on haudattu omaisten tuomien kukkien alle näkymättömiin.
Vai saammeko lopulta nähdä luonnon, jonka ihmisen aiheuttama saastepilvi koko ajan peitti?

Teksti: Rosanna Ilo Liuski


Related Articles View More Finland Stories

Featured on Stage Door

Shoutouts, Classes & More

From This Author Rosanna Liuski