Arvio: Veden varaan on näyttävä Nordic Noir — vaan saisiko ambienssin hetkeksi pois?

“Hyvä plumpsahdus”, alkavat muistiinpanoni. Koukin tapaan esitys lähtee ujostelematta käyntiin. Eteemme piirtyy rikospaikka, vierekkäin kaksi hahmoa: yksityisetsivä Janatuinen (Mauno Terävä) ja hän itse lapsena (Viljo Kouvonen). Aloituskohtauksen päällekkäiset aikajanat ja muistot luovat hyvän pohjan alkavalle esitykselle, jonka tavoitteena on ohjaajan sanoin “alitajunnan, unen ja toden hybridi”. 

Esitys on hykerryttävästi paikkasidonnainen, sijoittuen Turkuun. Tapahtumat voi helposti kuvitella alle kilometrin säteelle, tuttuihin ympäristöihin teatterin seinien ulkopuolelle. 

Esityksessä miellyttää sen visuaalisuus, aina alun oranssi puu — turkoosi vesi kontrasteista painajaisen usvaiseen pikselimaailmaan, joka on heittämättä paras unikuvaus näyttämöllä, mitä olen nähnyt! Itseasiassa koko kuljetus toimi myös painajaisesta todellisuuteen siirryttäessä (en halua paljastaa liikaa!) myös siihen asti, kun todellisuudessa alkoi tikittää arkinen kello. Vaikkei yleisö ollut kuullut kelloa aiemmin, se toimi hyvänä korostuksena. Myös kolmiulotteinen mäkilavaste toimi hyvin ja lavalla näkyy rakkaudella tehtyjä yksityiskohtia, kuten valo, joka muotoutuu hetkeksi purjeen muotoon tyhjää mastoa vasten.

Rakkautta löytyy myös näyttelijöiltä, jotka uskaltavat heittäytyä rooleihinsa ennakkoluulottomasti. Heikkoja lenkkejä ei löydy, mutta mieleen jäi erityisesti Markus Ilkka Uolevin ranskalaishahmo, jonka aksentti oli tarkka ja virkistävä, Inkeri Hyvösen mummohahmo, joka näyttelee nivelten spastisuuden ja ikäihmisen pienen tärinän uskottavasti. Kestosuosikkini Miska Kaukonen otti lavan haltuunsa erityisesti asetta roikottavan hahmonsa kanssa ja valosuunnittelu kulki tässä kohtauksessa lähes käsi kädessä hänen kanssaan. Itse asiassa uskon, että Nordic Noir -estetiikkaa, jota päänäyttelijät Mauno Terävä ja Linda Hämäläinen harjoittavat uskottavasti, on haluttu tasapainottaa monenlaisilla karaktääreillä.

Tästä pääsemmekin herneeseen, joka kutitti tämän prinsessan selkää, vaikka välissä oli monta patjaa: äänisuunnittelu. Suurimman osan ajasta nautin siitä. Alun musiikki toimi ja konttibileiden äänisuunnittelu loi hyvää illuusiota oven mennessä auki ja kiinni, musiikin muuttuen sen mukana. Mutta. Siinä vaiheessa, kun yksityisetsivämme lähti rikkaan miehen luo —  rikkaan ainakin huonekalupanoraamasta päätellen —  laitoin muistiin jotain tärkeää: “kun mennään rikkaalle, alkaa musa tulla yli.” Ja ikävä kyllä loppua ei sille suotu. Ja tämä on tältä tuomarilta iso miinus. Olen myös sitä mieltä, että koska ihmisellä on aivokapasiteettia käytössä vain tietyn verran, niin tämä läpisävellys nappasi ison osan niin, että jotkut teatterin keinot, vaikka yksinkertaisissa dialogeissa jäivät hieman musiikin alle. En ikään kuin pystynyt keskittymään näyttelijöiden tekemiseen ja tekniikkaan esityksen loppupuolella, kun ambienssi valtasi aivoistani tilaa. Olin loppua kohden nuutunut, kuiskaten avecilleni: “Tää on ihan hirveetä, oikeesti.” Tottakai tiedostan olevani herkkä ja neuroepätyypillinen, mutta tällainen piina vaivasi minua viimeksi Kansallisteatterissa Westerbergin Kolmessa Sisaressa.

Väliajalla sain käsiini käsiohjelman, joka auttoi esityksen maailmaan uppoamista (heh). Ohjaajan sana fantasian ja todellisuuden, myyttien ja logiikan sekoittumisesta alkoi selkeytyä itselleni. Oudoista elementeistä pystyi nauttimaan paremmin. Pimeään synkkyyteen on saatu hauskaa komiikkaa ja suffelipatukkaa ja kirosanaa lentää tuon tuosta, tuoden hymyn kasvoille.

Myös eräs valvontakamerakohtaus oli hurjan hyvä. Väliskriini, jolla sai videomaailman tuntua toimi, mutta ennen kaikkea takaperintekeminen! Koko katsomo oli vaiti, kun minä ennakoiden aloin jo nauramaan tulevalle, joka muotoutui eteeni juuri niin kuin ajattelinkin. Itse asiassa olin niin hepuleissa, etten melkein pystynyt katsomaan lopputulosta, kun olin jo niin tyytyväinen, että tämmöinen keino oli otettu käyttöön. Kiitos, elän taas vähän kauemmin, jos nauru pidentää ikää. 

Kaiken kaikkiaan Veden Varaan on esityksenä kunnianhimoinen ja erinäiset kikat ovat selkeästi tehty ajatuksella “miten tämmöisen TV-tunnelman saisi näyttämölle”, mutta tyylilaji ei ehkä ollut ihan omaan makuun. En rakastanut, mutten vihannut. Kiitos takaperinkävelystä. 

 

Teksti: Rosanna Ilo Liuski
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Saat Broadway-uutiset WhatsAppissa

Saat uusimmat päivitykset, uutiset ja eksklusiivisen sisällön suoraan sovelluksessa.

Need more Finland Theatre News in your life?
Sign up for all the news on the Summer season, discounts & more...